Pelastuminen

Genessaretin tutuilla vesillä opetuslapset olivat kuin kotonaan, paitsi että nyt eivät olleet. 
Nyt tuli äitiä ikävä.  Myrskytuulissa oli seilattu monet kerrat, kalojen kanssa tai ilman, ja aina oli selvitty. Nyt kuitenkin kuoleman kalkkiviivat häämöttivät silmissä ja ajan lanka paloi kohti loppuaan. Hädän ja levollisuuden suhde veneessä oli yhden suhde kahteentoista (1:12). Yksi nukkui rauhassa, muilla oli tukalat olot. Porukassa oli niitä, joiden rannikkolaivurikokemus oli täysi kymppi, mutta oli myös keltanokkia, joiden hymy hyytyi ensimmäisenä, kun vesi päätti tulla paattiin eikä pysynyt omalla tontillaan. 

Pelkokertoimien kasvaessa kalastusveneessä Jeesus edelleen nukkui. Oliko hänen unensa kertaakaan katkennut tuulen huminaan ja veden pärskeisiin, sitä emme tiedä, mutta ainakaan hän ei noussut ennen kuin kohtasi sen, mitä Taivaallinen Isä toivoo jokaisen hädässä olevan tekevän; sen että hän kääntyisi hädässään Herran puoleen.

Huudossa ”Herra, pelasta meidät, Me hukumme!” on paljon uskoa. 
Siinä ei ole puolta sanaa uskoa omiin mahdollisuuksiin, sillä ne oli jo testattu ja huonoiksi havaittu. Ainoastaan Jumala saattoi pelastaa opetuslapset hukkumasta, pelastaa heidät varmalta kuolemalta.

Kääntyessään Mestarinsa puoleen, opetuslasten paatti saa ruoriin hänet, joka yksin kykenee tyynnyttämään myrskyn, palauttamaan miehistölle rauhan ja veneelle suunnan. 

Evankeliumin kertomusta miettiessä Genessaretin järven taustalle heijastuu päivän psalmi 107:
Herra käski, ja nousi myrskytuuli, meri aaltoili rajusti. 
He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin, hädän hetkellä heidän rohkeutensa murtui.
He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet, heidän taidoistaan ei ollut apua.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra auttoi heidät ahdingosta.
Hän tyynnytti tuulen, ja aallot hiljenivät. He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan. 

Mutta ennen kuin ankara myrsky laantui, ennen kuin Herra käski tuulta, opetuslasten oli otettava vastaan surulliseksi tekevä Mestarin  kysymys: ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?”  Jeesus koetteli opetuslasten uskoa myrskyn kautta. Vaikka tapahtumalla oli onnellinen loppu, kuten psalmissakin, epäuskon todellisuus hädän kohdatessa tulee iholle, jopa näin kuivalla maalla. 

Kun meihin arjen keskelle osuu näkyviä tai muiden katseilta piilossa pysyviä myrskyjä ja vastoinkäymisiä, tulee helposti heiteltyä hätäpäissään ankkuria oman itsensä sisäpuolelle, kunnes ymmärtää -runoa lainaten- ”ei näy vastarantaa, ei levähdysluotoa, vieraan sataman suulle majakka viittoo”. Apu ei tule itseltäni, ankkuri on heitettävä itseni ulkopuolelle. Vain silloin voi toteutua sana: ”Minä saan avun Herralta! Häneltä, joka on tehnyt taivaan ja maan”.

Opetuslapsilla ei ollut älypuhelimia eikä 112-appia, jolla hälyttää apua. Heillä oli kuitenkin sisäinen rukous-appi, Jumalan suoralinjanumero 5015, joka tulee psalmin sanasta; ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.»

Pelastuuko Jumalan apuun turvautua ihminen aina? Kyllä, mutta me emme päätä, mikä on pelastumisen tapa tai muoto. Joskus pelastuminen näyttää jäävän toteutumatta, kun siihen liittyy ajallisen kuoleman kohtaaminen odotettua aiemmin, joskus taas pelastuminen antaa hätään joutuneelle jatkoajan.

Olen kantanut sydämessäni ensin mainittuun liittyvää vahvaa muistoa liki 30 vuotta.
Erään muistotilaisuuden ohjelman jo päätyttyä kahvikutsuun, vanhempi mies saapui yllättäen savolaisen seurakuntatalon puhujapöntön taakse. Hän aloitti anteeksipyynnöllä, mutta jatkoi, että koki tärkeäksi tulla sana sanoa sanansa. Jos se sopii pastorille. Totta kai…
Mies aloitti: ”Viikko sitten rakas tyttäremme ja vävymme olivat kovassa myrskyssä Tukholman ja Tallinnan välillä ja menivät Estonia-laivan mukana meren syvyyksiin. Pienen tauon jälkeen hän jatkoi. Meillä on kova kaipaus, mutta olemme onnellisia siitä, että he uskoivat Jeesukseen. 
Siinä mielessä ei ole hätää…" Sitten mies palasi paikoilleen.

Ajallisen kuoleman kohtaaminen voi olla näin traagista, mutta se ei merkitse iankaikkista kuolemaa sille, jolla on turva on ristin Herrassa, syntien kantajassa ja taivaan tien avaajassa. Joskus pelastuminen voi viedä hengen. Uuden elämän toivo on siinä, että Jeesus Kristus antoi henkensä kaikkien edestä, ja että meidät on liitetty jos kasteessa hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Toinen esimerkki pelastumisesta, jossa annetaan jatkoaika.
Viime elokuussa, 85-vuotias seurakuntalainen kohtasi kuoleman kauhut kotipihallaan. Kesken ruohonleikkuun betoninen kaivonkansi murtui naisen kuljettua sen yli, ja nainen putosi silmänräpäyksessä syvälle kaivoon. Vesi ulottui rintaan saakka. Puolen tunnin kylmässä olon aikana vanhus ehti jo valmistautua matkan päättymiseen. Kaikki olisi Herran käsissä, nyt kuten aina. Jalkojen ote seinämistä alkoi lipsua, ei voinut tietää paljonko matkaa oli pohjalle saakka. Vaikka hän kuinka huusi, kukaan ei voinut häntä kuulla. Voimien jo ollessa aivan lopuillaan hän vielä kerran rukoili, että Jumala lähettäisi avuksi hänen nuorimman poikansa, missä tämä olisikaan. 
Toisella paikkakunnalle olleen pojan tie ohjautui ihmeellisellä tavalla äidin talon pihaan, missä hän saattoi kuulla vaimean äänen: ”tulkaa auttahan”. ”Jumalan kiitos”, totesi väsynyt vanhus kyynelsilmin tarttuessaan kahteen ylhäältä ojentuvaan käteen. Hän pelastuisi. 
Saman kiitollisuuden tunteen koin itsekin, tarttuessani äitini käsiin. Hän oli saanut jatkoaikaa Herralta.

Monet nuoret ovat vuosien aikana tunteneet omakseen Ilkka Puhakan sanoittaman nuorten veisun: ”Älä pelkää.” Miksi tuota laulua on pyydetty yhä uudestaan? Siksi, että siihen voi samaistua. Siksi, että sen sanoma on monelle nuorelle totta.
”Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla valtaansa kahliten kokonaan, voimaton oon.
Voimat nuo hiipuvat ruumistain jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään, kuulla saan:"

Ja tässä tulee evankeliumin lohdutus, Jumalan sanasta nouseva:
Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa
Älä pelkää, Hänen armonsa lopu ei milloinkaan
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee ja johdattaa.

On suurta siunausta, kun nuori tai lapsi saa seurakunnassa kuulla evankeliumin Jeesuksesta, joka tahtoo kulkea vierellä elämän myrskyissä ja monen muotoisessa hädässä.
Myös meille vanhemmille, pitemmän tien kulkijoille kuuluu sama lupaus, uskon antama toivo ja turva. Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.
Älä siis tänäänkään pelkää - Hän vierelläs kulkee ja kannattaa!
 

Viikon raamatunkohta

4. sunnuntai loppiaisesta
Matteus 8:23–27

Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.”